Harmaa maanantaiaamu

Olipa kerran tyttö, joka astui 16-vuotiaana elämänsä ensimmäisille festareilleen vuonna 2006. Aidan sisäpuolella basso jysähti suoraan kasvoille ja Private Line aloitti keikkansa. Tyttö ei bändiä juuri tuntenut, mutta tiesi, että nyt ollaan asian ytimessä; ihmisiä ympärillä, musiikki kaikkialla, kädet ilmassa ja oman huudon peittävä meteli korvissa. Samoilla festareilla tyttö itki, huusi, nauroi, lauloi, tanssi, kiljui ja itki vähän lisää Apulannan keikalla, väisteli yli metrin pituisia, moshaavia rastoja Teräsbetonin soittaessa Taivas lyö tulta, kahlasi rantavedessä tuntemattoman bändin soittaessa helppoa radiopoppia ja painoi pään tyynyyn parhaimpien ystäviensä viereen, hymyillen tietenkin.

Festareille tyttö ei sen jälkeen ole päässyt kuin kerran - niille, joissa hän lauloi Levotonta tuhkimoa muutaman kymmenentuhannen lähimmän ystävänsä kanssa, oli jälleen hurmiossa Apulannan keikalla, tanssi jalkansa kipeiksi PMMP:n soittaessa Rusketusraidat, sai ruusun Jonne Aaronilta, lauloi Ari Koivusen päälle liian kovaa mielenkiintoisilla sanoituksilla ja eli kolme päivää karjalanpiirakoilla ja Riisifrutilla - mutta rakkaus livemusiikkiin on ja pysyy lujassa. Lempibändi on nähty Olympiastadionilla kahdesti, Irina Umpitunnelissa kerran, Jenni Vartiainen ja Juha Tapio myöskin kerran, Sofia Jannok kahdesti. Ja aina on olemassa kaipuu jonnekin - ohi on mennyt ainakin P!nk (kahdesti), Nickelback, Foo Fighters, PMMP, Nightwish, Intrigue ja miljoonat festarit. Tänä kesänä tyttö on haikallut jälleen niille festareille ja eilen olisi ollut tarjolla Cheek, mutta kun ei niin ei. Ja kahden viikon päästä Suomeen saapuu laulaja, jonka uskomatonta ääntä tyttö on ihaillut jo vuosia, upea Alicia Keys. Tytöllä ei ole rahaa, yksinkertaisesti. Ja tänäaamuna tyttö itki, kun kuunteli Girl on fire ja mietti, miten mieletön kokemus se olisi voinut olla. Kolmen viikon päästä puolestaan Intrigue - se jo kerran ohi mennyt - tulee räjäyttämään Ijahis Idjan ilmaan ja tyttö on 820 kilometrin päässä. Eihän sille mitään voi, mutta itku taisi tulla silloinkin, kun kaiuttimista paukahti 29-Deanu Máijá ja tyttö tajusi, ettei sinnekään ole asiaa.

Se tyttö olen minä. 

Kun vaan pääsisi tanssimaan, tuntemaan sen basson kaikkialla, huutamaan, hengittämään musiikkia. Mutta hei, elämä on. Kateellisuus ja katkeruus varsinkin on syntiä, pitää olla onnellinen siitä mitä on. Ilo omasta lapsesta, kuukauden mittaisesta lomasta ja tuoreista mansikoista aamupuurossa pitäisi mennä heittämällä tämän jäätävän pettymyksen ohi. Ehkä sitten olen huono ihminen, mutta senhän minä tiesinkin. Ei mitään uutta auringon alla.

Lokakuun 18. päivä pitäisi päästä katsomaan PMMP:tä. Jotenkin en yllättyisi ollenkaan, jos sekin peruuntuisi. En edes uskalla ajatella, miten kivaa se olisi, koska en vaan jaksaisi enää pettyä.