En ole ikinä tykännyt olla yksin, en koskaan. Opiskeluaikana siihen jotenkuten tottui, kun J oli armeijassa, mutta aina se vaan oli yhtä vastenmielistä jäädä tyhjyyttä humisevaan kämppään. Eikä ne päivät, mutta yöt! Olen saakeli sentään kuusi (6) vuotta nukkunut kainalossa, enkä yhtään osaa nukkua yksin. Okei, joskus on ihan kivaa nukkua yö tai pari niin leveästi kuin sänkyyn mahtuu, mutta lähtökohtaisesti kainalo on aina parempi. Lämpimämpikin. Ja nyt minun pitäisi jaksaa miltei viikko paitsi nukkua yksin, myös pyörittää koko työ-päiväkoti-reenit-partio-elämä-rumba yksin. Blaah sanon minä.
Onneksi yksinolo alkaa pehmeällä laskulla eli lauantailla ja sunnuntailla. Tänään me syödään uunissa hiljalleen kypsyteltyä monsterisiikaa (se ei mahtunut mihinkään uunivuokaan ja pellillekin vain vinoittain ja silti pyrstö tulee vähän yli), neulotaan, virkkaillaan ja rakennetaan legokaupunki. Huomenna nukutaan pitkään (ainakin kahdeksaan!), käydään koirien kanssa metsälenkillä ja minä pääsen viikon sairastelun jälkeen taas reeneihin, johan on aikakin. Maanantaina on reenit, tiistaina partio ja keskiviikkona ehkä jo päästään hakemaan J kentältä kotiin. Että ei tässä nyt ihan hätää olla kärsimässä ja itku silmässä istuskella kotona, ei lähellekään. On tämä vähän blaah silti.
J vei kameran, joten tässä teille täysin random-kuva jonkin ajan takaa. Neppareiden avaaminen on Elviksen mielestä suorastaan viihdyttävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti